Olen seurannut suomalaisen kaivosteollisuuden myllerryksiä tutkijana muutaman vuoden ajan. Maailmassa ja Suomessa on viime vuosina eletty kaivosbuumin aikaa. Kun ympäristöriskit toteutuivat, erityisesti Talvivaaran kaivoksessa, epäluulo kaivostoimintaa kohtaan kasvoi ja kaivostoiminnan yleinen vastustus näyttää lisääntyneen. Olisiko tämä vastustus voitu välttää? Olisiko voitu ennakoida ja varautua ihmisten ympäristöhuoleen? Miksi kaivosteollisuus kohtaa nyt vastustusta Suomessa samalla tavalla kuin suomalainen metsäteollisuus yli 20 vuotta sitten?
Kaivosbuumi aiheutti Suomeen myös kaivosteollisuuden hyväksyttävyystutkimuksen buumin. Hyväksyttävyyteen liittyvässä Tekesin Green Mining SAM-hankkeessa pohdittiin muun muassa sitä, kuinka metsäteollisuudessa vastattiin yhteiskunnan sidosryhmiltä tulleisiin huolen ilmauksiin 80- ja 90-luvuilla ja voisiko kaivosteollisuus oppia näistä kokemuksista.
Metsäteollisuus otti tosissaan erityisesti paikallisten aktiivisten ympäristöviranomaisten metsäteollisuuteen liittyvät ja nostamat ympäristöongelmat, ja tiukat ympäristöviranomaisen asettamat lupaehdot toiminnalle tunnustettiin liiketoiminnan jatkuvuutta tukevaksi toiminnaksi. Toiseksi sidosryhmien huolet otettiin vakavasti ja kehitettiin viestintää heidän suuntaansa. Kolmanneksi metsäteollisuus kehitti teollisuuden alan yhteisessä tutkimuslaitoksessa (KCL) tekniikkaa ympäristöongelmien ratkaisemiseen sekä rakensi yhteisen ympäristöraportointijärjestelmän. Neljänneksi tähdennettiin ympäristömyötäistä yrityskulttuuria, jonka mukaan ympäristöasioista huolehtiminen on koko henkilöstön ja läpi koko teollisen prosessin menevä asia ja liiketoiminnan jatkuvuudelle ja menestymiselle elinehto.
Kaivosteollisuudessa on herätty tekemään samansuuntaisia toimia kuin metsäteollisuudessa 90-luvulla. Sitran käynnistämä Vastuullisen kaivostoiminnan verkosto on hyvässä vauhdissa kooten sidosryhmiä keskusteluihin. Toimialan yhteinen yhteiskuntavastuuraportti ilmestyi juuri ja samassa yhteydessä kaivosvastuu.fi-sivustolta on löydettävissä vastuullisen kaivosteollisuuden työkalupakki. Yhteiskuntavastuun johtamisjärjestelmää ollaan kehittämässä kanadalaisten piirtämällä mallilla (Towards Sustainable Mining TSM). Mutta miksi vasta nyt? Miksi vasta, kun ihmiset on jo suututettu ja luottamus menetetty? Ehkä siksi, että ennen ei ollut tarvetta. Ennen kaivosbuumia ja Talvivaaran murhenäytelmää kukaan ei edes huomannut, että Suomessa on kaivosteollisuutta. Ei ollut tarvetta kehittyä yhteiskunnan mukana, koska ei kasvettu eikä luotu uutta, eikä siten herätetty sidosryhmien huolta.
Ympäristöjärjestöissä kysytään näinä päivinä esimerkiksi miksi kaivaa kultaa, kun sitä on maailman pankit pullollaan varastoituna? Miten kaivosteollisuus vastaa tähän? Kullan kaivuun tarpeellisuuden kyseenalaistaminen on yksi esimerkki niistä yhteiskunnassa muhivista kysymyksistä, joihin kestävän teollisuuden kannattaisi strategisissa suunnitelmissaan varautua ja vastata. Tähän tarvitaan ennakointia ja erilaisia sidosryhmiä mukaan ottavia prosesseja, joissa moniääniset mielipiteet ja ajatukset nousevat esiin. Unelmien maailmassa voitaisiinkin ehkä toimia niin, että ei tarvitsisi ensin menettää luottamusta ja suututtaa ihmisiä, vaan pystyttäisiin toimimaan yhdessä jo ennen konflikteja. Tämä tietysti pätee myös muihin teollisuuden aloihin ja ylipäänsä yritystoimintoihin, ei vain kaivosteollisuuteen.
Erikoistutkija